Joskus aiemmassa parisuhteessani mietiskelin kovasti sitä, saako ihminen (etenkään ihmissuhteissa) olla oikeasti oma itsensä. Pitääkö aina esittää jotain, pitääkö aina sopeutua? Saisiko sitä joskus vaan paukauttaa ne tunteensa esille ilman että tarvitsee pelätä, miten muut suhtautuvat. Ajattelin, että ainakin parisuhteessa näin on oltava. Uskoin myös silloin, ja uskon edelleen, että vastakohdat eivät täydennä toisiaan, vaan ihmisten läheisissä suhteissa on hyvä olla saman tyylisiä keskenään. Ainakin pääpiirteissään.
Aiemmassa pitkässä parisuhteessa aloimme kasvaa erilleen. Minä halusin jotain muuta kuin silloinen mieheni. Minä en jaksanut sitä että hektinen elämä muuttui yhtäkkiä tavalliseksi arjeksi, mielestäni arkikin voi olla jotain muuta kuin tavallista. Se voi olla pieniä kivoja tekoja ja huomioita. Se voi olla sitä että ajattelee ilahduttavansa puolisoaan vaikka petaamalla sängyn tai tuomalla kukkia. Tai vaikka tilata pitsat kotiin. Tai halata illalla viimeiseksi ja sanoa rakastavansa.
Mutta rakkautta on myös huomata mitä toinen haluaa. Rakkautta ei voi olla se, että yrittää itsekkäästi tukahduttaa toisen.
Miksi näitä nyt siis mietin? Olen huomannut itsessäni nyt niitä samoja piirteitä, jotka aiemmin hajottivat kovasti minua sekä silloista parisuhdettani. Nyt olen onneksi viisas ja oppinut virheistäni. Nuorempana kun minusta tuntui tältä, aloin dokata ja bailata kahta kovemmin. Kännissä heittäydyin aggressiiviseksi enkä osannut hillitä itseäni vähääkään. Loukkasin itseäni ja muita sekä fyysisesti että henkisesti. Lisäksi petin silloista puolisoani, en rakastanut häntä enää muuten kuin ystävänä.
Enää minulla ei ole tippaakaan halua pettää. En edes tunne fyysistä vetovoimaa muihin miehiin kuin omaan puolisooni. Sitä paitsi rakastan häntä! Mutta edelleenkin minulla on halu mennä. Osaan nyt lääkitä itseäni oikein; en ala dokata kuin hullu tai rikkomaan ihmissuhteita. Olen sopinut erään puolitutun kaverin kanssa baari-illan huhtikuulle ja työporukan kanssa ollaan lähdössä ulos kesäkuussa. Nämä mielessä jaksan kyllä olla taas oma itseni :) en halua todellakaan muuttua känkkäränkäksi, joka itkeskelee, tiuskii, ryyppää ja mököttää. Mutta sellainen minusta tulee jos minut kahlitsee.
Tunnistaako kukaan muu itseään tällaiseksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti